Niittyjä, ketoja, ahoja, hakamaita, metsälaitumia kutsutaan perinneympäristöksi. Suurin osa niistä on syntynyt esi-isiemme työn tuloksena, niiton ja laidunnuksen seurauksena. Ihmisen työ rikastutti suomalaista luontoa: niiton ja laidunnuksen avulla luotiin elinympäristöjä useille sadoille lajeille, jotka vaativat avointa, aurinkoista, ihmiskäsien jalostamaa asuin- tai ruokailupaikkaa.

Viehättävää maisemakuvaa luoneet perinneympäristöt ovat käyneet yhä harvinaisemmiksi, koska niiden käyttö on vähentynyt radikaalisti. Niittypinta-alan arvellaan huvenneen yhteen prosenttiin vuosisadan vaihteen tilanteesta. Tästä prosentista vain murto-osa on lajiston elinehdot turvaavassa perinteisessä käytössä, niittomaana tai laitumena. Käytön loputtua alueet kasvavat umpeen, lajisto vaihtuu ja köyhtyy. Suomessa esim. uhanalaisiksi luokitelluista 154 perhoslajista peräti 45 %:lla on perinnemaisemien sulkeutuminen ensisijainen uhanalaisuuden syy. Erityisesti ketojen, kuivien tai kuivahkojen niittyjen häviäminen on uhka 37 perhoslajille ja 27 putkilokasvilajille.

Perinteisen maatalouden luomien kasvi- ja eläinyhteisöjen rikkaus pitää kuitenkin yrittää säilyttää parhaalla mahdollisella tahdolla ja taidolla myös lapsillemme. Perinneympäristöjen eliölajiston varjelu on luontomme monimuotoisuuden vaalimista. Perinneympäristöt ovat tärkeä osa kulttuurihistoriaamme. Niiden hoito on kunnianosoitus menneille polville.

Suomen luonnonsuojeluliiton Ketoprojekti ja paikalliset luonnonsuojeluyhdistykset ovat hoitaneet talkoo- ja palkkavoimin lähes sataa perinneympäristöä eri puolilla maata.

Saarijärven Seudun Luonnonystävät aloitti Saarijärven museon niityn hoidon keväällä 1995. Tavoitteena on luoda niittykasveille ja niiden myötä lukuisille muille eliöille elintilaa. Alueelle ei siirretä kasveja, vaan niitty elvytetään hoitotoimin.

Kesällä 2009 museon niittyä hoitavat Piitu ja Tiitu karitsat. Lampaiden hoidosta vastaa Saarijärven seudun luonnonystävät ry.